Joskus tietokonepelit olivat yhtenäisiä. Vuonna 1993 ei edes tunnettu ”kasuaalien” tai rentojen pelien käsitettä puhumattakaan siitä, että silloin vielä nimeämätöntä ensimmäisen persoonan ammuntapelien lajityyppiä voitaisiin pitää ”hardcore-lajina”. Silloin oli ihmisiä, jotka pelasivat tietokonepelejä ja ihmisiä, jotka eivät pelanneet. Silloin golfiin, Harpoon-strategiapeliin, herttaan tai tekstiseikkailuihin uppoutuneet ihmiset olivat ”hardcore-pelaajia” siinä mielessä, että he keskittyivät valitsemaansa lajiin täysin.

Ekosysteemi järkkyi, kun Myst ja CD-ROM-levyt vihdoin löivät itsensä läpi massamarkkinoilla. Robyn Miller tekee selväksi, että Myst oli suunniteltu vetoamaan niihin, jotka eivät pelanneet pelejä. He sen myös ostivat. Harrastajalehdet kuten Computer Gaming World eivät voineet enää määrittää alan makua: pelejä ostivat miljoonat, jotka eivät sellaisia lehtiä lukeneet. Kokonaan uusi pelaajien ryhmä. Mikä olisikaan ollut silloin luonnollisempaa kuin kehitellä asetelma meikäläisistä ja heikäläisistä? Se oli jo hyvin konkreettista todellisuutta.

Mystin suureen kertomukseen kuuluu se, miten hardcore-pelilehdistö ja -kansa grillasivat sitä ilmestymisaikaan. Kielsivät sen. He kutsuivat sitä diaesitykseksi. Typeriä vaikeatajuisia pulmatehtäviä, nätit grafiikat, eikä juuri syvyyttä. ”Kriitikot ja hardcore-pelaajat haukkuivat sitä diaesitykseksi, jossa oli vain vähän pelattavaa”, väitti Michael Wolf PC Gamer -lehdessä vuonna 2001. Samana vuonna Maximum PC -lehden kolumnisti muisteli Mystin olleen ”rasittava sekasotku koodinmurtamista ja vipujen vääntelyä” ja kutsui sen silloin ajankohtaista uutta versiota realMYSTiä ”purevaksi muistutukseksi siitä, miksi lehdistö tyrmäsi alkuperäisen pelin julkaisuaikaan niin pontevasti.”

Tietokonepelit olivat yhteen aikaan yhtenäisiä. Meillä ei ollut edes termiä "rento peli" vuonna 1993, saati sitten sitä ideaa että ensimmäisen persoonan ampumapeli (vielä silloin nimeämätön tyylilaji) voitaisiin luokitella "hardcore peliksi". Silloin oli ihmisiä jotka pelasivat tietokonepelejä, ja ihmisiä jotka eivät pelanneet. Ihmiset jotka pelasivat golfia, Harpoonia tai herttaa tai tekstiseikkailuja. He olivat niitä "hardcore" pelaajia, sillä he pelasivat pakkomielteisesti heidän peliään.

Kun Myst ja CD-ROM vihdoin saavuttivat massamarkkinat, tämä ekosysteemi keskeytyi. Robyn Miller teki selväksi sen että Myst oli suunniteltu miellyttämään ei-pelaajia. Se myi. Harrastelehdet kuten Computer Gaming World eivät voineet enää määrittää alan mieltymyksiä: miljoonat jotka eivät lukeneet näitä lehtiä, ostivat näitä pelejä. Kokonaan uusi laji pelaajia. Tässä tilanteessa, mikä olisi luonnollisempaa kun keksiä että on "me ja he". Tavallaan tämä oli jo totta.

Hardcore pelimedia ja pelaajat kritisoivat Mystiä suuresti sitä kun se julkaistiin. Eivät suostuneet tunnustamaan sitä, kutsuivat sitä diaesitykseksi. Syvällisiä, idiottimaisia pulmia, upeita grafiikoita eikä juurikaan syvyyttä. "Kriitikot ja hardcore pelaajat yhtenäisesti luokitteli sen diaesityksenä jossa ei ole juurikaan oikeaa interaktiivisuutta", väitti PC Gamerin Michael Wolf vuonna 2001. Samana vuonna, Maximum PC:n kolumnisti muisteli Mystiä "pitkäveteisenä koodinmurto- ja vipujenkääntelysotkuna", ja näki sen silloin uuden version realMYSTin "terävänä muistutuksena siitä miksi media vihasi alkuperäistä niin paljon kun se julkaistiin."

Tietokonepelit olivat yhdessä vaiheessa yhtenäisiä. Meillä ei ollut edes termiä "rento peli" vuonna 1993, varsinkin ajatus siitä, että ensimmäisen persoonan ampuja (sitten nimeämätön genre) voitaisiin pitää "kovana nimellä". Oli ihmisiä, jotka pelasivat tietokonepelejä, ja ihmisiä, jotka eivät pelanneet. Golfiin, harpuuniin, sydämeen tai tekstiseikkailuihin joutuneet ihmiset olivat "kovimpia" pelaajia siinä mielessä, että he pelasivat pakkomielteisesti valitsemallaan kentällä.

Kun Myst ja CD-ROM vihdoin osuivat massamarkkinoille, tämä ekosysteemi häiriintyi. Robyn Miller tekee selväksi, että Myst on suunniteltu houkuttelemaan muita pelaajia. Hän myi ne. Innostuneet aikakauslehdet, kuten Computer Gaming World, eivät enää kyenneet luomaan makua teollisuudelle - miljoonia oli ostamassa pelejä, joita nämä lehdet eivät lukeneet. Täysin uusi rotu pelaajia. Mikä voisi tässä tilanteessa olla luonnollisempaa kuin keksittää meille ja heille -kaava? Hyvin todellisella tavalla se oli jo totta.

Mystin suuri kertomus on, että pelin "hardcore" -lehti ja pelaajapohja kritisoi sitä, kun se julkaistiin. Hän kieltäytyi siitä. Diaesityksen, he kutsuivat sitä. Abstrusi ja idioottiset palapelit; mukava grafiikka ja matala syvyys. "Kriitikot ja kovapelaajat pitivät sitä yleisesti diaesityksenä, jolla ei ollut juurikaan pelin sisäistä vuorovaikutusta", väitti PC Gamerin Michael Wolf vuonna 2001. Samana vuonna Maximum PC-kolumnisti muistutti Mystiä "tylsiä koodinsiirtoina ja murtamisina - sotkeutumisena , "ja katsoi hänen tuolloin uuden realMYST-uusintansa" ajankohtaiseksi muistutukseksi siitä, miksi lehdistö nojautui niin voimakkaasti alkuperäiseen, kun se ilmestyi ".