Alku

Aivan yhtääkkiä, vuosia sitten,
Tuli tästä pojasta mies:
Elämän alkua se ties!
Edessäni aukeni maailma – Katsohan
Auramies hevostensa vierellä seisahtaa
On hiki otsalla ensimmäisen kukkulan,
Kun taakse on jo jäänyt jokinen maa
Sen laakso kulmiensa alle kurtistaa,
Vieressä aurattava vuori kohoaa,
Ja on osanaan pelkkä kivinen maa,
Ilma painuu ja pian jo ukkostaa,
Kun yllään musta huippu, paljaallaan,
Nyt odottaa.
– Sen auratkoon jos uskaltaa!

Alku

Hetki sitten, vuosia sitten
Olin poika, josta tuli mies.
Äkisti elämä alkoi!
Näin maailman eessäin – ja
siinä kyntäjä luona kyntövaljakon seisoo
hikoomassa ensi harjun laella.
Jokilaakso taakse jäi,
vaot notkossa vieretysten,
ja näkyy vuorenkylki, joka kynnöstä oottaa,
paljas kallio, joka auran tylsäksi lyö,
painostavaa ukkosta ilmassa,
ja musta, paljas huippu kaiken yllä
oottamassa.
– Kyntäköön sen jos tohtii!

Alku

Vain hetkessä, vuosia sitten,
Pojasta mieheksi kasvoin:
Yht’äkkiä elämäni alkoi!
Näin maailman edessäni— Joten
Kyntäjä seisoo vierellä hevosten
Hikoillen laella ensimmäisen kukkulan,
Jokilaakson jättäneenä taakseen
Uurettuna laaksoon alla olevaan,
Ja näkee kynnettävän vuorenrinteen,
Karun kiven tylsyttävän osaansa,
Ukkonen riippumassa ilmassa,
Ja musta huippu hänen yllään, paljaana,
Nyt odottaen.
—Anna hänen kyntää, jos uskaltaa!